Reviews

Despite me being a pretty enthusiastic doom addict, I only knew these two bands by name. I read some reviews on the site of our collegues, doom-metal.com, and was therefore eagerly awaiting this split. And if this proves one thing, then that is that Finland is the country for depressive music! My god, I haven't heard this much misery captured in music since I (finally!) ran into Skepticism's rerelease of 'Stormcrowfleet'.

First band on this split album is Aarni, and reviewing this is one of the hardest things I've ever had to do for Vampire. After listening over and over again, I'd came up with a list of terms. Out of those terms it seemed, it was impossible to write a review. This brave lad however tried (and failed miserably). Aarni's part of the split CD starts with some droning sounds, combined with some sort of guitar effects, sounding as unmelodic as something can possibly sound. Yet, when hearing this in total darkness, combined with the right mood, things did seem to make sense. Nevertheless, it grabs you to never let go!
A USI (unidentified sounding instrument) welcomes the listener to a world where everything is not certain, where every note played calls up more questions then it answers. Is this doom? Well, considering the speed of the songs, yes. But is speed the only criteria? Because I don't think so. Next question would then be; is this metal, or even music? Well, since they make use of heavy instruments, and people singing; 'yes' to both questions. But, these vocals, are they human? Because I'm really not sure of it! Seems to me more of some pre-human attempts to communicate, the fearsome creatures Lovecraft describes in his story 'The Nameless City'.

'Reaching Azathoth' is a bad trip, turned to music. Nauseating, horrifying sounds, that bring the listener to some sort of higher conscience, slowly, yet unavoidable, your soul drifts towards the sixth of the 7 gates, where boundless daemon sultan Azathoth already awaits thee, to make you suffer for all eternity. In all it's seemingly childish approach, this music is pure evil. Some say Thergothon is Lovecraft put to music. I then hereby state that Aarni is pure horror, turned to funeral doom. Although the description funeral doom doesn't do any justice to Aarni, since they go beyond any musical boundaries, concerning genre, heaviness, lyrics, vocals, influences (For instance, British sitcom 'The young ones' as Black Sabbath as Edgar allen Poe, as Peter Jackson as Shape of Despair as Lucasarts. Damn! This dude could have been me..)
This is the most intriguing music I've heard for a long, long time. However, this is music for the few. Since this is more 'minute per beat', instead of 'beat per minute' music, most common metalfans better let this go by, and even doomfans shall, after a superficial listening, label this utter crap, I'm afraid. I am in doubt here, because I want to recommend this to the entire world, however, that is absolutely of no use. But then again, I don't know to whom I should do so. The open minded? Doom-metal fans? Lovecraft addicts? To all the fans of 'The Young ones', or Star Wars maybe?!? Aargh. I just end my story here, since nothing but pure garbage comes from my mind now. Get this...or not...think for yourself...I dunno...

Second band is Umbra Nihil, and even though they don't sound as unconventional as Aarni, I still have a hard time describing their unique sound. Try to picture yourself a musical mix of misery, with elements of the raw, pre MDB 'As the flower withers' sound, the cold industrial feeling of the Dolorian's selftitled second album, and the majestic feeling and sheer heaviness of the before mentioned Skepticism. Last song, 'Water in your lungs' could have been a duet between Esoteric and Aarni; weird, sick, twisted and brutal! Vocal wise there are resemblances with the older MDB work as well, the grunt used is filthy, tortured and perfectly integrated into the overall sound; sometimes it takes a big role in the songs, and sometimes it's hidden in the back, between the other instruments. My favourite track of the Umbra Nihil part of the split is the first, 'Follow and believe/Fall without relief' where you get a good view on their multi-layered sound; first the 'basic' instruments, then an overall sad atmosphere is added with the implementation of the keyboard, and the song is finished with the grunts. Amazing. Maybe not as unique as Aarni, but with this single release they've made it into my list of favourite doombands of all-time! Recommending this is -thank god- not as difficult as it was with Aarni, fans of the bands mentioned in the review shouldn't hesitate for one single moment, and BUY! Both bands recently got signed on Firebox, and you, doom fans should throw yourself a little party, because that means that this split album is quite easy to lay your hands on, and that doom finally seems to crawl out of the forgotten realms in the music business.

www.vampire-magazine.com

Young Finns deliver an instant classic at the first attempt

THE LOWDOWN: Take the sophisticated metal artistry of Iron Maiden circa ‘Somewhere In Time’, add a hefty dose of Dream Theater’s versatility and technical prowess and throw in songs good enough to reduce the hardiest of metal fans to snot-spraying hysterics and you’re only really getting a vague inkling of exactly how awesome Manitou are. Like fellow classicists Wolf and Iced Earth, these insanely talented Finns have taken something seminal and untouchable and, somehow, improved on it, with results that beggar belief. This is fucking amazing.

BEST TRACKS: ‘Drifting Shadow’, ‘Machine Mind’
KERRANG MAGAZINE  5/5  / Dom Lawson

Firebox scooped up MANITOU from the ashes of Rage Of Achilles, for the Finnish Doom specialists a pretty unusual style, because the band that picked its name from the native Indian deity plays a mix of Melodic Metal and Progressive Metal, putting the emphasis on melodies and intricate arrangements instead of heaviness or melancholy. But despite only delivering their debut, MANITOU are anything but greenhorns, the probably best known member is Markus Vanhala and originally plays with the Melodic Deathers of OMNIUM GATHERUM. Now “The Mad Moon Rising“ is not a new album, but the re-issue of the 2004 Rage Of Achilles debut, which unfortunately had gone down with the label.

After “The Mad Moon Rising“ (the title track) starts the album out relatively calm and super melodic and does a damn good job with it, the following “Drifting Shadows“ cranks the Prog screw, because the rhythm is getting quite a bit more complex, but without losing any of the catchiness and the guitars, too, take a big step forward and take over the sceptre. Here MANITOU reveal a lot of potential, which they also process into very mature compositions, because they manage to put everything into an excellent balance of demand and accessibility, heralding a great future for MANITOU.

"Machine Mind“ is a great example fort his, as it covers the spectrum from intricate and calm to straight and fast in a very dynamic and cohesive way, so you can in fact talk about a little masterpiece! Besides the guitar work of the duo Vanhala/Antti Laurén I have to point out the great voice of KAIHORO singer Markku Pihjala, which is powerful and not too high, very well conveying the different moods of the songs, which is proved by the dark “Blind Eye Open”, where he masters smooth and melodic as well as more aggressive, yet another gemstone! How variable the Finns are is shown by “Wish I Could Sleep“, which is a lot faster and straighter, always keeping up the technical class, though, great! And “Ancestral Territories”… Aaaah! On top of that we get three bonus tracks, among them the Bruce Dickinson cover version “Laughing In The Hiding Bush“ and the more than ten-minute epos “Brother’s Promise“, which continue the quality of the regular songs!

As far as the lyrics go, two things stand out: For one the very critical and serious topics, which make reading along very interesting and on the other side also a few partly pretty cracking grammatical errors, but still the lyrics are very recommendable! For the music three bands come to mind: VANDEN PLAS, PAGANS MIND and SAGITTARIUS, at least to my ears a damn appealing mix, which is realised by MANITOU.

“The Mad Moon Rising“ might not be a revelation yet, but is a damn good debut, which I can only fully recommend and builds quite some hopes for MANITOU!
METAL OBSERVER 9/10 (www.metalobserver.com)

Harvemmin sitä esikoislevyn kuultuaan on ns. täpinöissään, mutta nyt siihen on aihetta. Maamme alati kasvavien tasokkaiden metallibändien listaa jatkaa vuonna 1998 perustettu itäisen satamakaupunkimme ylpeys Manitou. Viiden demon jälkeen oli usko jatkoon ukoilla jo mennyt, vaikka hyvää musiikkia työstettiinkin taukoamatta. Lopulta pelastus saapui brittiläisen Rage Of Achilles -puulaakin toimesta ja se kaappasi kuusikon suojiinsa, onneksi.

Ensimmäisellä pitkäsoitollaan kaikki palikat sijoittuvat oikeille paikoilleen ensi tahdeista alkaen. Hardrockahtavaa metallia progressiivisin elementein tarjoava orkesteri hyökkää taistelutantereelle hyvin valmistautuneena ja selkeällä taktiikalla. Hyvää, teknistä metallia on työstetty levylle usean tekijän voimin. Palanen sieltä, toinen täältä -kuvio toimii mainiosti.

Dion, Dream Theaterin, Queensrÿchen ja jopa Iron Maidenin maastossa puikkelehtiva poppoo on herättänyt kiinnostusta jo nyt myös ulkomailla. Legendaarinen Kerrang-musiikkilehti arvioi esikoisen täysin pistein. Ja toivoa sopii, että levy saa ansaitsemansa huomion myös muiden metalliveljien ja –siskojen parissa kautta Telluksen. Bändin tyyli on jo hyvinkin selkeä, levy kantaa nimenomaan kokonaisuutena erittäin hyvin ja kokemuksen kautta bändistä on hitsautunut tiivis porukka. Laulaja Markku Pihlajan tulkinnoissa on paikoin paljonkin samaa antaumuksellista panosta kuin Bruce Dickinsonilla tai Geoff Tatella.

Onneksi tässä tapauksessa levyltä ei löydy vain muutamaa mainitsemisen arvoista viisua ylitse muiden, vaan levy on selkeä kokonaisuus, jossa jokaisella biisillä on oma kannatettava paikkansa. Toivoa saattaa markkinoinnillisia onnenkantamoisia ja onnistuneita keikkoja jatkoon Karhulan paljasjaloille siinä määrin, että läpilyönti on mahdollinen. Kaikki eväät siihen on nyt katettu ainakin valmiiksi. Pitkään muuten tuli mietittyä, että antaisiko sitä levylle täydet ponukat, koska vielä hurjempaa matskua on toivottavasti jatkossa tulossa, mutta paskaako sitä vaatimattomia olemaan silloin, kun kaikki levyllä miellyttää. Thank you for the music!
NOISE.FI   5/5 / Arvostelija:Gao, Arvosteltu: 2004-06-20

Karhulalainen Manitou lyö tiskiin yhden 2000-luvun kovimmista kotimaisista debyyttilevyistä musiikkityylin katsomatta. Taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneen englantilaisen Rage Of Achillesin alun perin kesällä 2004 julkaisema The Mad Moon Rising -albumi näkee nyt uudelleen päivänvalonsa kotimaisen Fireboxin kautta. Uudella painoksella on varsinaisen levyn yhdeksän kappaleen lisäksi kolme bonusraitaa: Bruce Dickinsonin Balls To Picassolta löytyvä Laughing In The Hiding Bush sekä Manitoun omat vedot Brother`s Promise ja mainio Face The Snake, jonka video pyöri aikoinaan tiuhaan tahtiin Moon TV:llä antaen ennusmerkkejä bändin potentiaalista, joka nyt puhkeaa kukkaan. Manitoun musiikkia voisi kuvailla sanoin: progressiivista heavy metallia ja hard rockia modernein soundein mutta perinteitä kunnioittaen. Queensrÿche, Dream Theater ja Tarot ainakin tulevat mieleen miesten musisoinnista, mutta sillä erotuksella, että Manitoun biisimateriaali on tasokkaampaa kuin kyseisten, eittämättä tasokkaiden orkesterien. Myös Deep Purplen ja Bruce Dickinsonin koukeroisemman soolotuotannon vaikutteet heijastuvat levyllä. Eikä vähiten Gillan/Dickinson -koulukunnan äänen omaavan laulaja Markku Pihlajan (myös Kaihoro) antaessa kyytiä äänijänteille. Loistavalla äänellä siunattu mies siirtyy vaivattomasti tunnelmasta toiseen sekä näiden näyttöjen perusteella myös Suomen hevanderivokalistien kärkikaartiin. Myös muu bändi käsittelee instrumenttejaan mallikkaasti, eikä sormimasturbointiin sorruta vaan progehtavien osioiden annetaan omalla painollaan tukea jo ennestään vahvoja kappalerakenteita. Täytebiisejä on tältä levyltä turha hakea, joskin bonuskipaleet eivät yllä ihan varsinaisen levyn tasolle. Jos joitakin kappaleita täytyy nostaa muiden yläpuolelle, kunnian saavat nimikkokappale, jossa on komea kertosäe, ja jylhää raskautta ja mukavia juoksutuksia tarjoava kakkosbiisi Drifting Shadows. Manitou tarjoaa debyytillään lähes tulkoon parasta tällä konseptilla tehtyä musisointia, mitä Suomessa on koskaan tehty. Pari killerikertosäettä lisää, ja täydet pisteet olisivat olleet melko lähellä. 
MIASMA  9/10 / Mika Kuokkanen

Kotka/Karhula-skenestä ponnistaa jälleen uusi tulokas. Jonkinlainen luovuuden kehto alueesta on selvästikin syntynyt, sillä Manitou on selvästi aivan yhtä verevä debytantti kuin muutkin paikan kasvatit (Total Devastation, Omnium Gatherum etc.). Manitoun tyyliä voisi kuvailla kypsäksi ja omalaatuiseksi progehtavaksi heavyksi. Mistään keskitasoista melodeathia veivaavasta tusinabändistä ei siis todellakaan ole kyse. Manitou on selvästi oman tyylinsä löytänyt, on siitä ylpeä ja lanseeraa sitä ammattilaisen elkein. Tosin Diolta, Tarotilta, Iron Maidenilta sekä muilta vastaavilta saatuja vaikutteitakaan ei ole täytynyt lähteä turhaan piilottelemaan. Sisältääpä kappaleista useampi pienoista hittipotentiaaliakin, ainakin sitten kun ne ovat avautuneet usean kuuntelukerran jälkeen. Eihän tätä oikein osaa edes haukkua, muuta kuin ehkä pienoisesta itsensä toistamisesta ja tiluttelun liiallisuudesta. Vokalisti Markku Pihlajan puhdas ja jylhä ääni toimii pirun hyvin synkeitä sanoituksia tulkitessaan. Taidokas pelinavaus virkistävältä tulokkaalta.
HAMARA  4/5 / Antti Linna

Manitou on yksi niistä bändeistä Suomessa, joiden levytyssopimus on ollut vain ja ainoastaan ajan kysymys. Manitou on julkaissut vuodesta 1998 lähtien viisi demoa, mutta vasta toissa vuonna ilmestyneen The Valley of Evergreen -demon he päättivät lähettää eri levy-yhtiöille. Itse sain kyseisen levyn arvioitavaksi Imperiumiin bändin laulajalta itseltään v. 2002 Tuskassa, ja siitä lähtien olen vain odottanut kuin kuuta nousevaa levytyssopimuksen julkaisemista ja debyytin ilmestymistä. Ja nyt se on tässä, The Mad Moon Rising, julkaisijana Rage Of Achilles, jonka tallissa majailee monta muutakin suomalaisen metallimusiikin tulevaisuuden toivoa.

Manitoun musiikki on aivan selkeästi progressiivista, mutta ei sillä "perinteisellä" tavalla. Siinä missä miljoona bändiä kopioi Symphony X:ää ja Dream Theateria, Manitou pohjaa musiikkinsa paljon rauhallisempaan, melodisempaan ja vanhakantaisempaan materiaaliin. The Mad Moon Rising –levyllä on sitä 80-luvun hard rock tunnelmaa, jota on yhdistetty Dream Theaterin Images and Words –tyyliseen taitavaan progressiiviseen soitantaan. Laulajan tyylistä välittyy myös lieviä Bruce Dickinson & Ronnie James Dio -tuulahduksia. Levyä kuunnellessa kokonaisuutena nousee kuitenkin selkeimmin yksi nimi mieleeni ja se on melodisen progemetallin jättiläinen Queensrÿche levyillä Empire ja Operation:Mindcrime. Mukaan viljellään kuitenkin sopivasti modernimpaa tyyliä tahtikikkailujen, synasovituksien ja Markun hienojen laulumelodioiden kera, joten Manitou onnistuu kuitenkin säilyttämään kirkkaasti oman tyylinsä eikä sorru kopioimaan ketään. Ja se, jos joku, on huikea meriitti nykyään valtaisan progemetallin tarjonnan maailmassa.

Biisit ovat erittäin hyvin sovitettuja ja mielenkiintonsa ylläpitäviä, joten kokonaisuus on hyvin harmoninen ja tasapainoinen. Niinpä siis genrelle ominaista egoboostailua taitojen esittelyn merkeissä on turha etsiä. Biisit keskittyvät enemmänkin melodian kuljettamiseen ja tunnelmien luomiseen. Tämä ei silti merkitse sitä, etteikö esimerkiksi taitavia kitarasooloja kuultaisi, päinvastoin. Markus Vanhalan pistämätön tyylitaju ja huikea tekniikka pitää huolen siitä, että myös taitavaa soitantoa bongailevat kitaristinalut tulevat reväyttämään muutaman kerran leukaperänsä. Soolot on kuitenkin sovitettu niin taitavasti kokonaisuuteen, etteivät ne hypi sieltä silmille saaden tilulilua inhoavia huokailemaan ja katsomaan kaipaavasti kelausnappiin. Kun vielä sounditkin ovat selkeät, erottelevat ja jollain tavalla pehmeät eli hieman eri tyyppiset kuin yleensä suomalaisilta on totuttu levyiltä kuulemaan, allekirjoittanut on jo ennakko-odotuksiensa mukaisesti myyty.

The Mad Moon Rising ei ole massakuuntelulevy, ja näin ollen se ei todennäköisesti tule viihtymään viikkokaupalla levylautasella kuuntelussa. Minulta se ainakin vaati nimenomaan kuuntelua ja keskittymistä ja suoraan sanottuna en pistäisi tätä ensimmäisenä pyörimään Panteran ja Sepulturan rinnalle taustamusiikiksi. Mutta The Mad Moon Risingia on tuskin tarkoitettu taustamusiikiksi, kuten ei Queensrÿchen Operation:Mindcrimea tai Dream Theaterin Images and Wordsiakaan. Levyltä on vaikea nostaa mitään kappaletta muiden yli, mutta hyvien sävellysten joukosta The Valley Of Evergreen, Machine Mind ja Garden of Fallen Kings voitaisiin nostaa esille. Tällä levyllähän on muutamia "vanhoja" kappaleita mukana, joten tulevaisuudessa on lienee lupa odottaa Manitoulta kokonaan ennenkuulematonta materiaalia ja jos linja jatkuu yhtä mallikkaana, Manitou tuskin jää pienen piirin kokemukseksi.
IMPERIUMI 9-/10 / Marko Heino, 14.06.2004

I knew My Shameful only by name until now – and regret that most deeply. Their brand of extreme, intense (Finnish!) doom is a combination of three pretty different doom-subgenres. For instance; it reminds of both Esoteric, Unholy & Mournful congregation. Quite a compliment, I’d say. The band makes a innovative combination of the icecold, ice-age Unholy riffs, the tortured, hateful and trippy Esoteric-sound, and completes these already impressive musical references with the despair of Mournful congregation. On the contrary to the speed of their music, the band itself developed quite fast, as this is already their fourth release in 3 years, and if you consider the fact that it took Skepticism over two years to compose ‘The march and the stream’, than it is incredible that this band releases such quality material in so few time.

The lyrics..the artwork..the music; everything is nearly perfect. And since the fact that, despite the musical influences are obvious, and this music may therefore be unoriginal doesn’t hold stake here (the combination of those diverging styles is really impressive itself, and extremely well done! And besides that, they definitely have their own sound.), I seriously can’t come up with any complaints. Do(om) yourself a big (!) favor & order @ firebox, and when busy there anyway, don’t hesitate to order Until death overtakes me’s newest one as well. Last note; my sincere compliments towards Firebox, for all the quality bands they sign! Never ever I’ve received something of them that hasn’t heavily impressed me.

www.vampire-magazine.com

Suicidal Doom, bloody Hel! This is something I truly like and feel like home when listening to. There´s nothing more satisfying than to float into despair and total misanthropy with bands like UDOM. UDOM is a Belgian solo-band from the multi-talented (plays all the instruments by himself and does various other musical styles + plays and sings in other Belgian Doom bands) artist Stijn Van Cauter. Prelude to Monolith is his fifth official release. Damned, where the Hel does all these people get their energy because UDOM was founded only four years ago?

What about the art itself? UDOM´s music is ultra-slow, very dark and possesses great, destructive ambience with silently growled vocals. Minimalistic synths and guitar passages just overwhelms you. Comparisons can be thrown towards the omnipotent duo of Funeral/Suicidal Doom: Thergothon and Skepticism. But when I throw in these names, it doesn´t justify the magnificence of UDOM´s music, because it´s very original and totally different than the aforementioned bands. Stijn has used some Dark Ambient-like elements instead of using the most obvious choise when creating this kind of music. There are lot´s of calm moments where you drift into cold and empty space, floating around alone, dying slowly, suffocating with hatred towards humanity. There are no words for art like this.

One thing keeps me wondering. The bio-sheet gives me one name, Future Sound of London, but I don´t get it. I know FSOL´s music, but I can´t hear it from Prelude to Monolith. Maybe it is just a comparison to the Ambient-like atmosphere and not directly pointed to FSOL´s music?

Trust me, if you like suicidal, depressive music, you will fall in love with Prelude to Monolith. There are oly few other bands in the Funeral Doom genre who can create these feelings of loneliness, hate, depression, sadness, anger and suicide. Maybe Firebox should guarantee your money back if you don´t commit suicide, or even think about suicide for once when listening to UDOM.

Niko Von Hell 5/5
http://metalhel.net/

Pantheist - O Solitude

Well, well, more Suicidal/dark/depressive/Death Doom from Firebox recs., but this time with some classical elements. Pantheïst hails us from Belgium and as the rest of the Firebox Doom-bands, they´re pretty young, founded in 2000 A.B. Well, fuck it, check their bio from their website. I´ll bet you´ll get interested about them!

I adore well composed classical music, and these four lads have done classical compositions into their mournful Doom Metal so extremely well (with some help from three other guys. Actually Stijn Van Cauter, one of the session musicians, from UDOM [check the review elsewhere] sings on the song Envy Us, which actually has some music made by F. Chopin and L. Beethoven arranged by Kostas, the main guy of Pantheïst). I just can flow into the dismal landscapes with Pantheïst and their classical influenced Doom. Different kind of moods can be easily rocognized as the music slowly passes by. Violins, organs and piano creating the mighty atmosphere. Excellent.

Greatly executed clean vocals mixed with few Death Metallish grunts and very low-toned guitars and classical elements. Symphonic, sorrowful, dark and beautiful. Whole package focusing more into slow tempo, but with occasional aggressive fast bursts. Can you ask for more? I can´t.

Great, great, great, I fucking like it. For all of you dark and depressive souls, buy this! I must congratulate Firebox Records for their perfect signings, full support from me. Only few of their artists seems to be quite mediocre...

Niko Von Hell 5/5
http://metalhel.net/